Harmonia

Alkaessani maalata tätä taulua, minulla ei ollut mitään aihetta
mielessäni. Sekoittelin sopivan näköiset värisävyt ja laitoin värejä
kankaalle vapaasti, suunnittelematta sen enempää. Väritys syntyi
helposti ja taulu tuli valmiiksi. Itse näen nyt kuvassa joen virtauksen
ja kosken kuohuja.

Pohdin tässä mielessäni, että saattoiko tämä maalaus syntyäkin
muistoista lapsuuden jokimaisemiin. Taulua katsoessani mieleeni nousee
tunnelmat noista luonnon harmoonisista rantamista.

Luola

Tämä maalaus syntyi jostakin syvältä mielikuvituksestani. Kivet ja
kalliot viehättävät minua omalla hienolla tavallaan.

Vuosien varrella olen usein maalannut uuden aiheen entisen maalauksen
päälle. Tämä luolasto oli myös saada toisen kuvan päällensä. Maalaus
alkoi kuitenkin miellyttää minua, enkä raskinutkaan sitä peittää.

Taulu saa taas mielikuvitukseni liikkeelle ja mietin vähän huvittuneena,
että mitenkähän tuo luolan käytävä tuossa jatkuu? Siinäpä olisi jälleen
yksi taulun aihe lisää.

Lahja

Musta turkki ja luppanat korvat, ketterät jalat ja innokas mieli. Näillä sanoilla voi hyvin kuvata tätä hahmoa tässä maalauksessa. Tarina ja taulu syntyivät mäyräkoirasta, jonka perhe osti minulle syntymäpäivälahjaksi, eli Keski-Maan Urukhaista. Tämä eläväinen lahja tuli minulle täytenä yllätyksenä.

Syntymäpäivillä tuli sitten tehtäväksi keksiä koiranpennulle naseva kutsumanimi ja ehdotuksia vierailta odotettiin. Äitini tokaisi: "No Upihan se on". Upi oli hyvä nimi ja päästiin juhlimaan syntymäpäiviäni, sekä Upin nimiäisiä samalla kertaa.

Upista kasvoi komea ja miellyttävä koira, joka voitti Suomen-, Ruotsin- ja kansainvälisen muotovalionarvot. Vaikka titteleitä tässä mainitsenkin, eivät ne tee koirasta sen rakkaampaa. Ilman niitäkin Upi olisi ollut huipputyyppi. Näyttelyreissut ovat olleet koko perheen yhteinen  virkistävä harrastus.

Mäntypirtin Grand-Prix

Mieheni lähti tyttären kanssa aprillipäivänä katsomaan mäyräkoiran pentuja. Tultuaan he ilmoittivat varanneensa ruskean urospennun. Pidin tietysti asiaa ensin aprillipilana, mutta totta se oli.

Riski oli rohkea ja peloton koira, joka saavutti käyttövalionarvon luolasta minimikerroilla. Se nautti esiintymisestä ja sai valioarvon myös näyttelykehistä.

Riski nautti pitkistäkin lenkeistä ja retkistä. Tämä hiilityö on kuvaus eräästä mukavasta retkestä Riskin kanssa jokirantaan. Ranta oli mieluinen paikka koiralle ja tällä kertaa se tarkkaili ja haisteli veneestä kauempana uivia vesilintuja.

Runokoira Lempi Sointu Tuulia

Lempi Soitnu Tuulia

Tuulen vinkka peltoa kiertää,

lehtiä pyörittää.

Olo on lämmin kuusen alla,

pienellä koiralla kultaisella.

Kun kurkien laulut soi syksyn säässä,

niin kaikuu ne myös pikku koiran päässä.

Ilo on tuossa olla,

nurmella syksyisellä.

Katse kohti taivasta,

nenä tuulia haistellen.

Tämä runokoira Lempi Sointu Tuulia

nyt blogin matkaan lähettää ja onnea sille toivottaa

R-L H

Pomon ensimmäinen

Blogini toiseksi työksi valikoitui tämä maalaus. Tässä on yksi elämämme suurista koirista, ei niinkään kokonsa vuoksi, vaan luonteensa ja persoonansa puolesta. Pomo tuli meille vuoden ikäisenä ja eli 17-vuotiaaksi. Mieheni on innokas metsästäjä ja tämä maalaus syntyi tilanteesta, jossa Pomo haukkui ensimmäisen kerran naarashirveä. Pomo oli tullut meille samana kesänä. Taulu on miehelleni tärkeä ja samalla se on muisto hienosta metsästys- ja kotikoirastamme.

Tara ja Ursula

Tara ja Ursula, lyhytkarvaiset saksanseisojat. Katselin ja arvioin maalaamaani taulua, jossa istui kaksi setteriä. Ajattelin tyytyväisenä, että nyt se on valmis. Lähipiiristä alkoi kuitenkin kuulua hiljaista toivetta taulun suhteen: "voisikohan nuo koirat vaihtaa saksanseisojiksi?" Tyttärellä ja hänen aviomiehellään nimittäin kirmailee eloisia lyhytkarvaisia saksanseisojia ja tämän vuoksi toive esitettiin. Mikäpä siinä, lupasin yrittää. Otin maalit esille ja ei muuta kuin siveltimet heilumaan. Tällä tavalla ja tällä tarinalla syntyi Tara ja Ursula. Taulu on päässyt koiraperheessä aitiopaikalle. Tara oli heidän ensimmäinen saksanseisojansa ja Ursula on sen tyttö. 

Rokkijänis

Talvi-iltoina jänikset tulevat pihallemme syömään lintulaudalta pudonneita siemeniä. Tässä siitä yksi kokemukseni ja tarina.

Ikkunasta seuratessani huomasin, kuinka pihatuomen takaa näkyi jälleen pomppiva hahmo. Pakkaslumi rapsui ja lennähteli tulijan ympärillä. Tuttu pupuhan se sieltä tulla ropsutti. Katselin ja "kuuntelin", oli aivan kuin rokki soisi jäniksen kintereissä. Ajatus sai hyvälle tuulelle.

Oivalsin, kuinka säveltäjätkin voivat löytää luonnosta inspiraation teoksiinsa. Minun soivasta jänöstäni tuli tämän näköinen.

p.s Tämän taulun halusi vävypoikani, ehkäpä hänkin kuulee jäniksen rokkaavan. Pitänee kysyä